Long time no see

Mitä kaikkea minulle on tapahtunut vuoden aikana? Viime vuosi on ollut yhtä vuoristorataa ja jännitystä. Elämä kukoistaa, vaikkakin kesä on kohta lopuillaan.

Kirjoitin viimeksi 2013 syyskuussa. Sen jälkeen minulla on ollut ylioppilaskirjoitukset syksyllä ja keväällä. Kirjoitukset menivät huonommin kuin toivoin ja luulin. Oli aika masentavaa saada tulokset ja huomata se, että se kaikki lukeminen oli ihan turhaa! Vietin myös elämäni parhaimman baari-illan penkkareina ja olin iloinen kun koulu loppui.

Joulukuussa täytin vihdoinkin 18-vuotta. Vihdoinkin. Olin meidän kaveriporukastamme viimeinen täysi-ikäisyyden saavuttava, joten olin kerennyt eristäytyä ja erakoitua ystävistäni ihan kunnolla. Kun täytin 18, olin back in the business, tiimin jäsen ja onnellinen. Elämäni on ollut heti täysi-ikäistyttyäni aivan huippua, kiireistä ja hullua! Viime kesän masennuskin tuntuu niin kaukaiselta muistolta.

Heinäkuun viimeisenä päivänä laitoin valkolakin päähäni. Se tunne oli niin huumaava! Mä tein sen, kolmen vuoden opiskelut ohi, tulevaisuus odottaa! Tuntui, että kaikki ovet olisivat auki ja, että pystyisin tekemään mitä vain. Olin hakenut kahteen kouluun ja kuitenkin ilmeni, etten päässyt kumpaakaan. Se ei kuitenkaan haitannut, koska olin koko ajan haaveillun välivuodesta matkustellen ja tutkien maailmaa.

Kesä 2014. Maailman paras kesä. Kesä, mitä en koskaa unohda. Paras juhannus, parhaat festarit, parhaat tyypit, hengailu puistossa, road trippailu, heinäkuun helteet... Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin. Tämä kesä oli juuri sellainen kuin odotinkin sen olevan ja vielä enemmän. Olen onnellinen. Nyt kun kesä on lopussa, kaikki menevät opiskelemaan ja lähtevät eripuolelle Suomea ja maailmaa, on minunkin aika lähteä. Lähden kuukauden päästä valloittamaan maailmaa, kokemaan sen mitä en ole vielä kokenut, tuntemaan sen mitä en ole vielä tuntenut, elämään.

Ahdistus, yksinäisyys, masennus.

Mun kesä on tiivistettynä tuohon otsikkoon. Ei lisättävää. Ahdistaa kokoajan enemmän. Piti voida vaan kirjoittaa tää johonkin.

Lähellä rajaa?

Minulle tapahtui onnettomuus. On siitä jo kohta viikko, mutta yksi asia vaivaa minua. Ei se, että kaikki menee aina pilalle vaikka kuinka yritän. Ja vaikka päivä oli ihana ja tuntui pitkästä aikaa, että olen taas elossa, niin silti se kaikki loppui tosi äkkiä. Minua vaivaa ajatus, että olisin voinut kuolla. Koko elämä on täynnä valintoja, kaikki riippuu ajoituksesta. Minun valinnat ei sinä iltana mennyt niin kuin olisi kannattanut, joka johti siihen, että makasin pusikossa peläten, että tämä on viimeinen kerta kun voin muistella rakkaitani. Luulin kuolevani.

En tiedä tiedättekö te sitä tunnetta, kun ei saa henkeä. Vaikka kuinka yrittää, niin ei. Muistan kuinka olin shokissa, makasin maassa, koitin kaivaa jostain puhelinta jolla soittaa edes jollekkin. Eikä kukaan ollut siinä, kukaan ei tullut siihen. Olin aivan yksin. Jos olisin tehnyt jotain erilaila olisi voinut olla ettei koko tapahtumaa tapahtunutkaan, tai voisin olla kuollut.

Voi kuinka hauras ihmiselämä on. Voi kuinka hauras on kehomme, kuinka herkkä on mielemme. Kuinka vaikea on tyrehdyttää kyyneleet, kun alkuun pääsee? Se itku jonka itkin, miksi? Olinko peloissani? Shokissa? Kuinka monta kyyneltä on mahdollista vuodattaa? Vaikka itken usein, en ole ikinä itkenyt niin paljon kuin silloin. Silloin kun kuolema kolkuttaa juuri sinun ovellesi kaiken sen kivun ja tuskan keskellä, on vaikeaa hallita itseään.

Onko nyt elämäni katkolla? Toivottavasti ei, koska tässä ihmeellisessä ja suuressa maailmassa on niin paljon tarjottavaa.

Lukio

Olen toisen vuosikurssin lukiolainen, kesän 2014 ylioppilas ja pitkän matematiikan opiskelija. Tässä tekstissä keskitymme sanoihin kesän 2014 ylioppilas. Pari päivää sitten koulussamme oli syksyllä kirjoittaville opiskelijoille yo-inffo. Tapahtumassa kerrottiin aikatauluja, ilmoittautumisia ja jaettiin järkyttävän paksu pinkka ohjeita ja sääntöjä tulevia kirjoituksia varten. Siinä kun istuin hiljaa ohjevihko käsissäni minua alkoi ahdistaa. Hoin itselleni sanaa "rauhaa", ettei ahdistukseni ja jännitykseni olisi päässyt niin suureksi, että oksentaisin. Nimittäin se oli oikeasti lähellä.

Mieleni on siitä asti juossut kuin villi hevonen. Ajatukseni ovat pyörineet vain yhdessä aiheessa, nimittäin tulevaisuudessa. En osaa päättää mitä haluan tehdä isona! Välillä haluan olla agentti 007 ja välillä kirjastonhoitaja. Tilannetta ei helpota se, että valinta pitää tehdä hieman alle vuoden päästä. Päätökset ovat olleet aina minulle hankalia, koska aina päätöksen teko hetkellä, alan miettimään, että kadunko joskus päätöstäni. Siksi annan yleensä muiden päättää puolestani, jos on mahdollisuus. En tiedä kylläkään miksi.

Kun hain muutama vuosi sitten lukioon, en ollut siitä yhtään varma. Tein yhteishaun silloin kaksi kertaa. Hain ensin ympäri Suomea eri ammattikoulun linjoille, ja olin mielestäni tyytyväinen päätökseen. Sitten tuli katumus! Valintoja oli mahdollisuus vaihtaa n. 24 tuntia, joten kiirehdin kotiin koulusta, menin koneelle, poistin kaikki vaihtoehdot ja valitsin ainoastaan yhden koulun, nykyisen lukioni.

Kertaakaan en ole katunut päätöstä, ainakaan kovasti, ja olen onnellinen, että tulin juuri tähän kouluun, koska tulevaisuuteni avain sana on lukio. Tästä päästään päivän pääasiaan, nimittäin siihen kuinka paljon tämä nykyinen koulutukseni vaikuttaa elämääni. Itselläni on mielessä hyvä yliopisto maantieteen, biologian tai kemian alueelta. Tämä yliopisto olisi siis ulkomailla, Britanniassa. Niin näen itseni tulevaisuudessa, mutta entä jos en pääse mihinkään. En ole aina jaksanut opiskella niin paljon kuin olisin voinut. En ole panostanut tarpeeksi. Minua häiritsee se. Mitä jos en saa sitä mitä haluan sen takia, että en opiskellut tarpeeksi?

Näihin ajatuksiin ja mietteisiin on hyvä lopettaa. Ajatus jääköön taas kaivamaan mieltäni, mutta väistyköön se iltaisin sivulle kun alan taas unelmoimaan tulevaisuuden ihanasta elämästä sateisessa ja urbaanissa Lontoossa. Nyt kaikki opiskelemaan jos opiskeltavaa on, koska eihän sitä koskaan voi tietää missä tilanteessa tulee tarvitsemaan mm. trigonometrisien funktioiden derivaattaa! Adios.

Menossa alas?

Minusta olisi aivan ihanaa kirjoittaa teille kaikille kaikenlaisia ihania ja oikeasti ihmisiä kiinnostavia tekstejä! Minulta puuttuu vain se inspiraatio, minkä kadotin jo pari kuukautta sitten. Kaikki on omassa elämässä, menossa mielestäni vain alaspäin, jonka takia olen elänyt hirveän ahdistavia aikoja (tästä tulossa hieman pintapuolista raapaisua!), jolloin kaikesta kirjoittamastani on tullut järkyttävää teiniangst-proosaa. Siksi en siis ole kirjoittanut, mutta sain juuri äsken mieltäni kohentavan viestin! Sen takia istahdin tälle koneelle ja jotenkin vain saavuin tähän blogiini. Mutta nyt, saatte kuulla minusta, koska olen palannut, ja entista hohdokkaampana!

Mutta nyt menen tästä valmistelemaan seuravaa tekstiä, aiheen voi sanoa olevan laajasti tulevaisuus. Mutta lukekaahan sitten itsekkin minun uusimpia mietteitäni!

Info

Haluan inffota ihmisiä jotka tätä lukee (jos lukee), että en ole jättänyt tätä blogia huomioimatta! Olen kirjoitellut paljon uusia tekstejä, mutta ei ole ikinä tarpeeksi aikaa jättää niitä tänne. Ja kun minulla olisi nyt aikaa julkaista niitä, niin minun itsekriittinen puoleni tulee esille, jolloin ajattelen kirjoitukseni olevan täyttä kuraa. Joten oikeaa aikaa odotellessa odotellaan myös uusia tekstejä! Lupaan saatte pian jotain! Mietin, että se voisi olla kirja-arvostelu, koska olen lukenut kuluneiden kuukausien aikana järkyttävän paljon kirjoja, joten niistä voisi ilmestyäkkin jotain!

Grazy to the chick lit

Mistä se alkoi? Niin, Sophie Kinsella ja Himoshoppaaja. Pari kuukautta sitten lainasin kirjastosta Sophie Kinsellan kirjan Himoshoppaajan ratkaiseva askel. En aloittanut kirjasarjan lukemista alusta asti, mutta vaikka en tiennyt alkua tuntui tämä teos kuin itsenäiseltä kirjalta. Luin kirjan heti! Ja jo melkein heti seuraavana päivänä täytyi minun juosta takaisin kirjastoon ja lainata lisää tältä kirjailijalta. No, mukaani tarttui myös jotain muuta, nimittäin Jane Greeniä ja Emily Giffiniä. Ja siitä se kaikki alkoi, enkä ole palannut enää ennalleen.

Näinä kylminä talvi-iltoina on vain jotain aivan upeaa käpertyä oman peiton alle hyvän kirjan kanssa. Koska olen aina haaveillut asuvani kaksi- tai kolmikymppisenä Yhdysvalloissa tai Iso-Britanniassa ja omistavani upean työn ja vielä kaiken lisäksi upean miesystävän, niin olisi ihanaa lukea kirjoja, jotka käsittelisivät tällaisia naisia. Noh, chick lit on tätä kaikkea, ja vielä vähän muutakin. Nyt kun olen pari kuukautta suorastaan ahminut chick lit- kirjoja, niin olen ajatellut, että miten tämä on vaikuttanut elämääni, koska ajatellen niin melkein kaikista kirjoista.

Silloin pienenä J.K. Rowling antoi Harry Potterin kautta unelman päästä Tylypahkaan ja olla velho. Silloin oli siistiä heilua keppi kädessä pihalla musta lakana harteilla.
Siitä hieman vanhempana Stephenie Meyer kutkutti mahaani Twilight-saagan kautta, tuoden minulle elämääni hurjasti megakliseitä, mutta silti niin ihania fraaseja, joita vamppyyripoika sanoi Bellalle.
Nyt vielä vanhempana, monet eri kirjailijat, varsinkin Jane Green, ovat saaneet minut... no, haluamaan muuttamaan ulkomaille, toivomaan omaa poikaystävää, kouluttautumaan siistiin työhön. No onhan nuokin unelmia, ja tuo kaikki kuulostaa ihanalta, mutta koska olen oikeasti ihan sekaisin kirjoista, niin onko nuo oikeasti minun omia unelmiani, vai onko tuo kaikki vain joitain kaikkien kirjojen aikaan saamaa illuusiota?

Minulla on järkyttävän suuret odotukset poikaystävältä, haluan hänen olevan joku satuolento (tästä voi kyllä joustaa), hyvin koulutettu (no en minäkään kyllä ole, joten ei sitä voi vaatia toiselta), todella komea (no, mutta luonnehan on tärkein), viisas (yhtä viisas kuin minä, eli tosi tyhmä, no eikä), romatikko (kyllä, oi kyllä, romatikko!), sopivasti huumorintajuinen oudolla huumorintajulla (?). Mutta nämä kaikki suuret odotukset ja kaikki muutkin odotukset mitkä minulla elämässäni on, on tullut kirjojen kautta! En syytä kirjoja, koska rakastan niitä ja on minun oma päätökseni luenko niitä ja otanto ne niin tosissani, mutta haluan kertoa tämän vain kaikille. Tämän koko tekstin sisällön voi myös kertoa lyhyemmin: en halua pettyä elämään.